Elokuva-arvostelu: Back to the USSR – takaisin Ryssiin

Olen mieltänyt itseni elokuvafriikiksi ja elokuvien rakastajiksi jo vuosien ajan, ja mielestäni elokuva on suurin taidemuoto yhdessä musiikin kanssa. Maaseudulla kasvaneena elokuvat olivat elämässäni läsnä jo varhain, leffat olivat tärkeä, helppo ja mukava ajanviettotapa.

Tätä taustaa vasten minua hävettää myöntää, etten ole tiennyt paljoakaan miehestä nimeltä Jari Halonen, puhumattakaan hänen tuotannostaan. Tämän aukon sivistyksessä minä aion paikata.

Back to the USSR - takaisin Ryssiin on Halosen debyytti ja se on julkaistu 1992. Juuri muuta en elokuvasta tiennyt ennen kuin levy iskettiin dvd-soittimeen ja elokuva-ilta oli valmiina alkamaan.

Reima Elo (Jorma Tommila) on Suomen viimeinen kommunisti, jolta ei onnistu elämässään mikään. Hän päättää hirttää itsensä, mutta sekin puuha epäonnistuu, tai pikemminkin keskeytyy, koska paikalle sattuu ilmestymään Vladimir–niminen kohtelias ja ystävällinen mies. Yhdessä he päättävät lähteä toteuttamaan vallankumousta, ja on toden totta hykerryttävää lähteä heidän kanssaan tälle retkelle.

Sana näytteleminen tarkoittaa minulle heittäytymistä ja eläytymistä, ja voi hyvänen aika millä tavalla Jorma Tommila ottaa katsojan valtaansa! Olen pitänyt hänestä siitä asti, kun yläasteikäisenä näin Bad Luck Loven, ja hänen muutkin roolisuorituksensa ovat moitteettomia, viimeisimpänä Jalmari Helanderin elokuvassa Sisu. Se, miten Tommila esittää kiihkomielistä kommunistia, on vain niin uskomattoman upeaa katseltavaa, että tämä elokuva täytyy kokea.

Kiihkoilevan Tommilan taisteluparina esiintyvä, Vladimiria näyttelevä Taisto Reimaluoto ansaitsee myös arvostukseni. Hänen rauhallinen, kohtelias, jollain järjettömällä tavalla jopa järjellinen hahmonsa antaa loistavaa vastapainoa hullulle kommunisti-Elolle.

Takaisin Ryssiin on elokuva, joka riuhtaisee mukaansa ja pitää sinut otteessaan alusta loppuun. Alan höhöttämään heti ensi minuuteista alkaen, enkä ole koskaan, minkään elokuvan aikana nauranut niin paljoa kuin tämän mestariteoksen parissa. Kaikki vain loksahtaa paikalleen, ja yhtäkkiä järjettömyys onkin järjellistä. Lavastus on ihanan ankeaa, puvustus uskottavaa, näyttelijät ihastuttavia, kohtaukset yllättäviä ja tarina mielenkiintoinen. 

Sananparsi "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" pitää tämän kohdalla ehdottomasti paikkansa. Onneksi se on nyt, 32 vuotta ilmestymisensä jälkeen, katsottu.

Arvosana: 10/10, perinteinen asteikko *****